Istuskelin retkituolissa yleisen koirienkoulutuskentän laidalla. Vieressäni makoili kennelimme uusin tulokas, pikkuinen Ennu-bordercollieneiti. Ennu makasi kyljellään, kieli maata vasten läähättäen. Katselin kun kentällä treenasi jokin minulle tuntematon henkilö malinoisinsa kanssa. "Voi luoja, ovatpa nuo hyviä", tokaisin ja käänsin sitten katseeni Ennuun, joka oli bongannut jonkin hajun maasta ja haisteli sitä niin, että tuhina vain kuului. "Hah, hei Ennu, mennäänkö vähän treenimään?", kysäisin ja koira oli pystyssä alta aika yksikön. "Hyvä tyts!", huudahdin tälle ja kaappasin koiran puoliksi syliini. Ennu nuoli innoissaan kasvojani ja haukahti muutaman kerran innoissaan. Ennu oli tosiaan muuttanut meille vasta muutama kuukausi sitten, joten treenaaminen tämän kanssa oli vasta ihan alussa. Ennu oli osoittautunut yhtä hyväksi tokokoiraksi kuin Hippikin, oppi liikkeet salamannopeasti, eikä unhotanut niitä heti, kuten lapinkoirillani oli tapana. Kävelimme Ennun kanssa hieman keskemmäs kenttää, Ennu vapaana, sillä tämä vähät välitti muista koirista kun tiesi taskussa olevan tämän oma ihana kasvattajalta saatu pehmokrokotiililelu, jota Ennu vahtasi silmä kovana ja välillä yritti varastaa sen treeniliivini taskusta. Päätin aluksi, että ottaisin vain lyhyen paikalla makuun ja luoksetulon Ennun kanssa.
Otin koiran sivulleni, johon se ponnahtikin iloisesti minuun katsoeen. Kehuin sitä ja käskin maahan, Ennu meni silmänräpäyksessä maahan. "Odo!", sanoin napakasti, ja kävelin koirasta noin kymmenen askelmitan päähän. Päätin ottaa vain puolen minuutin paikallamakuun. Koira pysyi mahtavasti maassa, katsoi välillä minuun, välillä laski päänsä etujalkojensa väliin, joka on ihan ok juttu, siitä huomaan, että Ennu osaa rauhoittua : D kun paikallamakuuta oli enää vajaat kymmenen sekuntia jäljellä, räjähti koko muu koiralaumani jonka olin mukaan raahannut (eli Heta, Hippi ja Kale) haukkumaan korvia huumaavasti. "Mitä helvettiä te huudatte??!", karjahdin niille, kunnes tajusin jokaisen muun paikalla olijan tuijottavan minua, tällöin juoksin nopeasti autolleni mennäkseni katsomaan, mikä kolmikkoa vaivasi. En huomannut mitään erikoista siinä lähellä, joten jäin vähän kummeksuen seisomaan auton viereen. Ainiin, Ennu, muistin, olin koiran kokonaan unohtanut, mutta sitten huomasin Ennun olevan vajaan viiden metrin päässä minusta hyörimässä taas omaan tuttuun tapaansa - täysin määränpäättömästi. "Kiitos kun pilasitte Ennun paikkamakuun", sanoin Hetalle, Hipille ja Kalelle, ja koputin Kalen päätä sormillani hellästi. Tämä puski kättäni virnisti iloisen hymyn.
Päätin jättää treenamisen tältä päivältä ja kävin vielä kentän viereisessä metsässä heittelemässä Ennulle lelua, jotta tämä saisi purettua höyryjä. Tämän jälkeen palasimme kotiin enkä halunnut muistaakkaan noloa tapausta kentällä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti